Maantieltä maastoon
Lapin suurin juoksutapahtuma, Levin Ruskamaraton järjestettiin tänä vuonna 5.9. poikkeusjärjestelyin, mutta järjestettiinpä kuitenkin – nyt jo peräti 37. kerran perättäin! Upea lappilainen, jo vuodesta 1984 lähtien katkeamatta jatkunut urheilujuhlaperinne sai siis jälleen jatkoa, kun järjestelyjä uhannut koronaviruspandemiakin on – ainakin toistaiseksi – rauhoittunut täällä pohjolan perukoilla.
Tämänkertaisen Ruskamaratonin järjestelyissä koronatilanteen uhka otettiin kuitenkin vastuullisesti huomioon rajoittamalla tapahtuman osallistujamäärä 500 juoksijaan, ja ennen kaikkea siirtämällä juoksureitit turvallisesti metsän siimekseen ja tuntureiden rinteille. Kertaloikalla polkujuoksukisaksi muuntautunut tapahtuma houkutteli paikalle erinomaisen hyvin väkeä, ja tapahtuman kaikki 500 starttipaikkaa myytiin loppuun!
Perinteisten maantiejuoksumatkojen sijasta kilpailtiin tänä vuonna siis 25 ja 15 kilometrin mittaisilla mäkisillä polku- / maastojuoksureiteillä. 25 kilometrin kisassa ylä- sekä alamäkeä riittikin kavuttavaksi ja hurjasteltavaksi yli 800 nousu- ja laskumetrin verran!
Osallistuin itse ensimmäistä kertaa Ruskamaratonille ja ilmoittauduin mukaan 25 kilometrin kilpailuun. Pikaista reittikartan vilkuilua lukuun ottamatta en ehtinyt tutustumaan kilpailureittiin etukäteen, joten pääsin juoksemaan koko kilpailun itselleni täysin uusista maisemista ja monipuolisesta reitistä nautiskellen.
Kilpailun lähtö ja maali sijaitsivat Levin laskettelukeskuksen juurella, Levin vilkkaan kyläkeskuksen välittömässä läheisyydessä. Kilpailun ensimmäiset seitsemän kilometriä juostiin hyväkuntoista ja leveää, loivasti kumpuilevaa pururataa pitkin, jossa jokainen juoksija pystyi rauhassa juoksemaan omaan tahtiinsa ilman pelkoa kapealle polulle sumppuuntuvan juoksijaletkan perälle jumittumisesta.
Noin 7km kohdalta, pian ensimmäisen huoltopisteen jälkeen, reitti kääntyi selkeästi kapeammalle polulle ja muuttui pian melko jyrkäksi nousuksi kohti Kätkätunturia. Seurasi muutaman kilometrin ylämäkiosuus varsin juurakkoisella ja kivikkoisella polulla, joka johdatti kisailijat aina Kätkätunturin laelle asti.
Irtiotto ylämäessä
Onnistuin ylämäkiosuudella karistamaan kintereiltäni alkumatkasta samaan tahtiin kanssani juosseen Joni Sepän, joten innostuin tunturin laelle päästyäni hitusen vielä kiristämään juoksutahtiani kokeillakseni, josko pystyisin jo näin varhaisessa vaiheessa kisaa yrittämään voittokamppailun kannalta ratkaisevaa irtiottoa.
Pienestä kiihdyttelystä huolimatta ehdin kuitenkin myös nauttia upeista maisemista, kun ruskan alkutahdit loivat väriloistetta jo muutoinkin kauniiseen tunturiluontoon.
Lyhyt tunturiylänköosuus päättyi pian, ja sen jälkeen rallateltiin juurakkoista alamäkeä pitkin alas Kätkätunturin koillisrinnettä, kohti Immeljärveä. Polkujuoksun huuma pääsi alamäessä valloilleen, ja varomattomana onnistuin myös kertaalleen kompuroimaan liukkaassa polun mutkassa rähmälleni juurakkoon. Kyynärvarsi ja toinen polveni ottivat pientä osumaa, mutta isommilta vaurioilta onneksi vältyin. Polveeni sain kuitenkin sen verran komeasti irvistävän palkeenkielen, että kisamuistojen kokoelmaan jäänee näyttävä arpi muistuttamaan vauhdin hurman nurjasta kääntöpuolesta.
25km kisa jatkoi alamäen jälkeen vielä vajaan 10 kilometrin lisälenkille, kun taas 15km kisailijat lähtivät Kätkätunturin juurelta kohti maalia. Lisälenkki alkoi polkuojuoksukisalle hieman epätyypillisesti asfalttitietä pitkin, joka kuitenkin toisaalta toi mielenkiintoista vaihtelua jo muutoinkin monipuoliseen juoksureittiin. Helposti juostavat pururata- ja maantieosuudet olivat siinäkin mielessä perusteltuja, että ne onnistuivat varmasti tarjoamaan monista erilaisista juoksutaustoista tuleville juoksijoille mahdollisuuden löytää omat hyvät hetkensä kisan aikana.
Vauhdikkaamman tasaisen tieosuuden jälkeen reitti johti kohti kisan loppuhuipennusta – nousua Levitunturin huipulle jyrkkää Levi black -rinnettä pitkin. Jyrkkiähän nuo mustat rinteet ovat – niin tämäkin! Muutamilta kävelyaskeliltakaan en pystynyt välttymään, vaikka olin ennen kisaa suunnitellut (treenimielessä omaa kivun- / haponsietoani kovettaakseni) koko reitin juoksevani!
Kisan viimeinen huoltopiste sijaitsi lähellä rinteen yläpäätä, ja edessä oli enää muutaman kilometrin railakas lasku alas kisakeskukseen. Alamäessä vauhti kiihtyi mukavasti, ja maalikin vihjaili jo läheisyydestään suomalaisen polkujuoksun hovikuuluttaja Teemu Takkulan tutun ja turvallisen äänen kantautuessa korviini. Pieni kierros vielä laskettelurinteen alla, ja leveä loppusuora aukesikin edessäni. Loppusuoran ympärille oli kertynyt mukavasti kannustusta, mikä nosti jo ennestäänkin hienoa tunnetta onnistuneesta kisasuorituksesta! Kilpailun voittokin maistui mukavalta, vaikka jo pelkkä juoksukokemus itsessäänkin tarjosi nautintoa koko keholle ja mielelle.
Onnistunut kokemus
Tapahtumana Levin Ruskamaratonin polkujuoksuversio oli mielestäni monella tapaa onnistunut. Reitti oli monipuolinen ja tarjosi varmasti hienoja elämyksiä ja riittävästi haastetta kaikille osallistujille. Reitin poikkeuksellisen runsas vaihtelevuus polku-, pururata-, maantie- ja laskettelurinneosuuksineen ei välttämättä täysin miellyttänyt kaikkein vannoutuneimpia polkujuoksuintoilijoita, mutta toisaalta se tarjosi erilaisen, hieman matalamman kynnyksen tavan nauttia polkujuoksusta myös lajia ensikertaa kokeilleille.
Pieni kehitysehdotuskin olisi: mielelläni olisin nähnyt lapsillekin järjestettävän oman lyhyemmän kilpailun. Lasten kisa olisi varmasti tuonut mukavaa pöhinää kisakeskukseen ja osaltaan lisännyt tapahtuman rentoa meininkiä. Joka tapauksessa on hienoa, että Suomen polkujuoksun kisakalenterissa on nykyään tällainenkin uusi vaihtoehto olemassa. Nähtäväksi jää, miten tulevien vuosien Ruskamaratonin polkujuoksusarjat onnistuvat houkuttelemaan osallistujia mukaan, kun tapahtuman perinteiset maantiematkatkin palannevat jälleen mukaan kisajärjestelyihin.
Teksti: Jussi Nokelainen