Helsinki Trail Run 3.11.2018

Helsinki Trail Runin juoksijoita alkunousussa Paloheinän mäelle. Kuva: Kimmo Lindeman

Teksti: Jarno Salomäki

Marraskuun alkua mennään ja lämpömittari näyttää +10 C. Poikkeuksellisen lämmin kesä saa jatkoa lämpimistä syyskeleistä. Viiden viikon lievä, mutta sangen ärsyttävä flunssa on taitettu. Ensimmäisen flunssaviikon lepäsin ja seuraavat viikot kilsoja kertyi 55km, 62km ja 80km.

Tämä oli ensimmäinen 10km:n trailkisa, jossa olen ollut. Yleensä matkaksi valikoituu 20km tai puolikas. En osannut hahmottaa vauhteja yhtään, joten ajattelin paukuttaa fiilispohjalta.

Helsinki Trail Runin reitti kulki keskuspuistossa ja oli maastoltansa vaihtelevaa. Korkeuserot sijoittuivat reitin alkuun ja loppuun, sillä maasto on tasaisempaa Paloheinän ulkopuolella. Startti oli levitetty laajalle leveydelle ja se toimi hyvin. Maasto oli märkää ja paikoin mutaista. Se sisälsi pitkospuita, peltoaukeaa ja ryteikköä. Jokunen hiekkatienpätkä oli osunut myös reitille.

Varustautumiseen en ihan hirveästi tällä kertaa panostanut, koska kyseessä oli suhteellisen lyhyt matka. Jälkikäteen miettien, olisin voinut kengät valita paremminkin. Nastat olisivat olleet kovaa valuuttaa pitkospuilla, mutta päätin kaikesta huolimatta ottaa tavalliset polkukengät, Salomonin Speedcrossit. Yläkroppaa koristi T-paita + irtohihat lähinnä naarmujen johdosta ja hanskat. Jalkaan ohuimmat trikoot, lämmintä kun oli.

HTR kisaviikon treeneistä erityisesti keskiviikon treeni oli tiukka: 15 x 400m happokarnevaalit ja siihen kylkeen rento maksimitonni. Torstaina kevyt puolipitkä ja perjantaina verkka + core. Aika hyvä paketti siis alla ja odotin alun ylämäkiä kauhulla.

Viivalla seistessä kellosta starttisykkeet: 120 bpm.. ziisus! Tuli lähtö ja pääsin suht hyviin asemiin suoralla. Nurmella oli hieman hankalaa nähdä maaston muotoja, mutta isommitta ongelmitta siitä päästiin. Oman arvion mukaan edellä kulki n. 15 juoksijaa.

Mielessä kävi ajatus liian kovasta starttivauhdista, mutta suunnittelin päästäväni nopeammat ohi jos hengitys alkaa tuntua niskassa. Päätin heittää ylämäet kävelyksi käsillä polviin tukien. Jokusen selän sain kiinni noustessa, mutta tässä vaiheessa sillä ei ollut mitään merkitystä. “Säästelen voimia”, ajattelin. “Kisa on käynnissä.”

Ylämäkien jälkeen seurasivat alamäet, jotka yllättivät teknisyydellään. Maastopyöräreitti tarjosi hyvin tukea vauhdikkaampaankin alastuloon, mikäli vain osasi sijoitella jalkansa oikein.

Kolmen nousun ja vastaavan laskeutumismäärän jälkeen päästiin ryteikköön. Ryteikössä joutuikin jo tarkemmin katsomaan etenemistä ja valikoimaan reittiä. Oksat ja risut hidastivat etenemistä, mutta olosuhteet olivat kaikille samat. Vastaan tuli tiheä pusikko ja päähäni jysähti kysymys: ”ohi vai läpi?”.

Ennen kuin ehdin siihen vastata olin jo puolessa välissä ryteikköä. Ei kulunut kuin hetki ja pian syljeskelin havuja suusta ja katsoin ympärilleni. Tässä kohtaa maasto oli sen näköistä, että polku oli hukassa. Huomasin sen kuitenkin pian noin kolme metriä sivussa. Enää en miettinyt. Syöksyin suoraan polkua kohti ja pian oli tukevaa maata jalkojen alla. Keräsin vauhtia ja matka jatkui.

Pitkäkosken paikkeilta reitti taittui joen mukaisesti, ja maasto oli nopeaa hiekkapohjaista alustaa. Tällä taipaleella ohitin kaksi ja sain yhden selän horisonttiin. Se näkyi vielä kaukana, ja pidin epätodennäköisenä, että sen saisin kiinni. Mutta selkä on aina selkä ja sitä kohti mennään.

Reitti tuli ulos metsästä peltoaukealle. Maasto oli liukkaampaa, ja yritin löytää pitoa jalkojen alle pientareelta. Vilkuilin välillä sykkeitä, 178.. 180.. kovat kierrokset, mutta tasaisella pitää mennä. Toisaalta mietin niitä mäkiä, jotka alussa noustiin. Ne odottaisivat myös lopussa. Rauhassa, mutta kuitenkin perässä roikkuen ja iskun paikka ylämäessä. Se oli taktiikka.

Pitkospuut olivat todella liukkaat ilman nastoja. Katsoin edellä menevän selkää. Siihen on etäisyyttä enää noin viisi metriä, ja välimatka lyhenee. Tässä vaiheessa oli pelattava varman päälle, mutkat rauhassa ja ennakoiden. Mieluummin hitaammin ja kaatumatta kuin kaatuminen ja jatkon vaarantaminen. Mutta kyllä silti riskirajoilla mentiin. Katsoin mutkissa aina etukäteen pitkospuiden viereltä paikan, mihin ohjaan kaatumisen jos jalat lähtee alta. Tuossa on sammalta, tuossa on kivi ja tuolla kanto…

Artikkelin kirjoittaja saavutamassa edellämenijää. Kuva: Kimmo Lindeman

Pitkospuiden jälkeen aloin jo seurata matkaa kellosta. Kohta pitäisi ylämäkien tulla. Hiekkatiellä juuri ennen polulle siirtymistä edellä juokseva kääntyi ja kysyi, haluanko mennä ohi. Ilmeisesti pohje kramppasi. Kiitän peesistä ja lähden vetämään. Saan ensin hieman kaulaa, mutta kuulen askelet takana jatkuvasti. Ei sopinut himmailla.

Loppu alkoi häämöttää ja mäet hahmottuivat edessä. Tutut nousut, tosin nyt päinvastaiseen suuntaan. Otin saman taktiikan kuin alussa ja pidin varaa kiristää mikäli takaa alkavat askelet lähentyä. Nyt kuuluvat jo äänet lähtöpaikalta, alkaa tuntua hyvältä. Tuli loppukirin paikka, mutta alamäki oli jyrkkä enkä saanut siihen ihan sellaista vauhtia, kun olisin toivonut. Tekniikka ei riittänyt. Voimaa oli jaloissa vielä.

Ajatukset pyörivät ja odotin jotain päänsisäistä merkkiä koska painetaan kaasu pohjaan. Mikäli takaa tullaan ohi, niin lopussa kaikki tiskiin. Laitan kyllä joka tapauksessa. Loppusuora, kiri, maaliviiva ja kaari.. se on siinä! Helsinki Trail Run 2018 suoritettu sijoituksella 6 aikaan 50:21.

Tuttu ja silti käsittämätön hyvän fiiliksen tunne levisi samalla kun hörpin urheilujuomaa. Juttelen ohittamani kaverin kanssa. Molemmilla sama hymy, juoksu on parasta.

Helsinki Trail Runin nettisivut